Jos nyt alotetaan vaikka ihan siitä kun oli miun viimonen päivä Suomessa. Kun jätin perheelle ja parille kaverille heipat juna-asemalla, en osannut oikeen ees itkeä siinä vaiheessa. Muistan kuitenki, et se itku oli tosi lähellä. Vihaan itkeä ihmisten eessä joten ehkä se oli sit se syy miks välttelin sitä ja jopa bussissa kohti Helsinkiä katoin vaan ikkunasta ulos ja yritin unohtaa, et oon ees lähössä mihinkään.
Kyseinen päivä oli tosi kiireinen joten siinä ei kauheesti ehtinyt jäljellä olevia tunteja laskemaan. Nukkumaan käydessä alko viimein kyyneleet vierähtää miun poskille, mut silti ei tässäkään vaiheessa ollut kyseessä mitään huutoitkua vaan sellaista salaista ja hiljaista, koska toisen ihmisen eessä on edelleen miun mielestä niin vaikea itkeä.. Jos nyt koitan muistella miun fiiliksiä silloin, niin eine kyllä kauheen innostuneet ollu. Tuntu just siltä kun oisin jättänyt jäähyväiset koko loppuelämäks, ei ollut aikaa nauttia niistä viimehetkistä ja kaikki tapahtu vaan kauheen nopeesti. Seuraavana aamuna vaan laitoin itteni valmiiks, työnsin matkalaukun ulos hotellihuoneesta ja minuutin kestoisten jäähyväisten jälkeen miun seikkailu alko.
Koko aamuun en ollut kyyneltäkään tirauttanut. Olin oikeestaan mykkänä tukholma-qatar lentoon asti, mut siihen se sit jäikin. Heti kun sain aikani yksin lentokoneessa, aloin pillittämään (hiljaa taas kylläkin) ja muistaakseni tekstasinkin jo heti suomeen miten paljon ikävöin ja tuntuu kamalalta.
Tajusin olevani yksin, 16 vuotiaana, ei äitiä, ei kavereita, ei tuttuja, ei omaa kieltä, ei hyvää aamupalaa, ei lämmintä peittoa tai huonetta, ei oikeestaan mitään tuttua kymmeneen kuukauteen. Englanti oli tosi huonoa, stressasin siitä hirveesti kun en osannut ja tuntu etten kykene mihinkään. Oli niin kova ikävä kotiin, vaikka olin ollut ausseissa sen 3 päivää..
Hostperheeseen lennettyäni miun fiilikset oli taas ihan normaalit. En pystynyt mitenkään pakoilemaan miun koti-ikävää ja ainoa vaihtoehto oli vaan mennä eteenpäin, miettiä et tästä tulee miun elämäni parasvuosi, miun englanti kehittyy superhyväksi ja tuun kasvamaan niin paljon. Menin vaan päivä kerrallaan, yritin kysellä kaikenlaista, miuhun yritettiin tutustua ja se et päivissä oli tekemistä oli vaan parempi. Iltaisilta itkukohtauksilta ei voinut taaskaan välttyä siinä vaiheessa kun menin nukkumaan, mut muistan tosi selvästi miten ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana itkin kauheasti ja aamulla herättyäni olin kuitenkin tosi innoissani ja ikävä ei painanut yhtään. Olin maailman onnellisin aloittamaan aussikoulun.
Päivät meni omalla painollaan ja ajattelin et joka päivä on parempi ja niin se kyllä oli. Tässä asiassa oon oikeesti tosi ylpee itestäni, sillä jaksoin jokapäivä kertoa hosteille et huomenna on varmasti parempi päivä koulussa ja kyllä tää koulunkäynti tästä helpottuu kokoajan, kunhan pääsen arjen rytmiin. Aloin pikkuhiljaa sopeutumaan ja koulu tuntu mukavalta, heti ekojen viikkojen jälkeen ajattelin et rakastan tätä maata ja en halua lähteä täältä, koska kaikki on niin siistiä. Eitää kuitenkaan poistanut sitä faktaa, et iltaisin yleensä tuli taas itku, kun tajus missä tilanteessa on. Tää fiilis kesti miulla parisen kuukautta, jotkut viikot oli henkisesti tosi helppoja ja jotkut tosi raskaista (tottakai vieläkin, mutta ei samalla tavalla) ja hain tosi paljon helpotusta miun suomikavereilta.
Jokainen hakee lohtua ikävään omalla tavallaan, toiset eioo yhteydessä kotiin ollenkaan ja toiset saattaa olla taas jokapäivä. Tässä kohtaa mie tein ainakin virheen miun kavereiden suhteen.
Olin tottakai tiedostanut sen, et kukaan miun kavereista ei oikeesti tuu ymmärtämään 100% miltä miusta tuntuu, mut siinä vaiheessa kun aloin monina iltoina viestittämään miten kauhea fiilis oli, huomasin miten miun kaverit ei osannut pahemmin mitään sanoa. Jokainen tukee omalla tavallaan, toiset laittaa suoraan faktat tiskiin ja toiset ei ja tässä vaiheessa miulle tuli jotenkin tosi turhutunu fiilis, semmonen et kukaan ei ymmärrä, mut ei kukaan vaan oikeasti pystynyt/osannut ymmärtää vaikka ois kuinka halunnut..
Joskus jopa niiden suomikavereiden tukeminen eioo just sitä tietynlaista tukea jota vaihtari hakee takaa. Eisaa käsitää väärin, tottakai miun parhaat ystävät tukee miuta parhaimmalla mahollisella tavalla ja arvostan sitä suuresti, mut mie oon ainaki oppinu sen, et mielummi avaudun useammin vaihtarikavereille jotka osaa sanoa ne oikeet sanat (koska ovat samassa tilanteessa) kun vaivaisin kokoajan omilla ongelmillani niitä ihmisä suomessa joilla on niitä omiakin ongelmia hoidettavana.
Monella vaihatarilla ennen ihan sitä lentokoneeseen astumista saattaa olla fiilis, et säilyyköhän ees kaikki kaverit entisellään ja otetaankohan enää takaisin porukkaan samalla tavalla palattuaan. Oon täällä ollessani huomannut ketkä on miun oikeita ystäviä. En todellakaan puhu kaikille jokapäivä, koska ei siihen edes pysty, mut joidenkin ihmisten kanssa keskustelu loppu vaan kokonaan. Toiset ei taas vaan jaksa kysellä siun kuulumisa tai pahemmin puhua mitään, koska niitä ei vaan kiinnosta tai sitten se syy on joku muu, entiedä. Tottahan se on et pahalta tuntuu, mut näille asioille ei oikeen vaan voi mitään..
Tää on oikeesti ollut yks miun parhaimmista ja vaikeimmista vuosista. Koti-ikävyys toi miussa tosipaljon uusia puolia esille ja oon tän vaihon aikana ns "löytänyt itseni." Osaan suhtautua asioihin paremmin, en niin vakavasti ja koska miulla on elokuusta asti ollut hyvä asenne ja "asioilla on tapana järjestyä" fiilis, oon selvinnyt näinkin pitkälle. Oon oikeesti hemmetin ylpee itestäni, koska tää ei oo ollut helppoa. Koti-ikävästä mie oon selvinnyt parhaiten puhumalla, hengaamalla kavereiden kanssa tai ollut vaan ihan itsekseni. Yleensä jos viikko ei oo mennyt kauheen hyvin, seuraava menee todenäköisesti loistavasti. Ei saa antaa ittensä surra ja masentua kokoajan, vaan jos tulee ristiriita tilanne niin ratkon sen ja nostan taas hymyn huulille.
Asioilla on tapana järjestyä.
Toivottavast tää teksti oli lukemisen arvone, koska valehtelematta käytin parisentuntia tän kirjoittamiseen haha.
Meri
