PIAN ON AIKA LÄHTEÄ

Vaihtariblogin pitäminen oli miulle haasteellisempaa kuin luulin. Vuoden alussa miulla oli paljon aikaa tulla kirjoittelemaan, kun omaa aikaakin vaan riitti ja riitti. Oli hyvä aina tulla purkamaan ajatukset ja kertomaan mitä tänne maapallon toiselle puolelle oikeen kuului, mut ajan myötä sain rakennettua elämän Ausseihin. Tein siitä miulle omalla tavallani täydellisen ja viimosen puolenvuoden aikana siitä yksin olosta ei oo ollut tietoakaan. Mut niin kun sanotaan, "ei uutisia tarkoittaa hyviä uutisia"

2 kokonaista viikkoa jäljellä ja sitäkin vähemmän koulupäiviä. Itku ja viestit, missä kaverit osottaa rakkauttaan miuta kohtaan on kuulunut jokaiseen iltaan. Suoraan sanottuna entiiä miten tuun selviämään miun viimosesta koulupäivästä, tai ite lähdöstä. Kaikki sanoo, et voihan tänne aina palata takaisin ja niin aionkin, mut eihän se silti täysin sama enää oo. En tuu enää käymään aussikoulua tai näkemään ihania ihmisiä jokapäivä. En oo enää se sama hassuaksenttinen blondi, joka kulkee käytävillä ja kenet kaikki tietää. Tätä kokemusta ei vaan saa täysillä enää takaisin. Kaikella on alkunsa ja loppunsa.

Tän 10 kuukauden aikana oon kyllä muuttunut niin paljon ihan sisäisesti ja ulkoisesti. Ausseissa kun vietät noin vuoden niin ainakin miun kohdalla tyyli ja esim musiikkimaku on lähtenyt samoille linjoille kuin paikallisilla. Tottakai niistä kuuluisista vaihtarikiloistakaan ei olla vältytty, mut ei huolta ehkä saan ne karistettua kun palaan taas kotiin.

Ennen vaihtoon lähtöä miulle esim suomen itsenäisyyspäivä, tai ihan perus asiat mitä meillä suomessa on ei sanonut miulle mitään. Tottakai oon aina tiennyt sen, että ollaan tosi onnekas maa kun meillä on vettä ja ruokaa ja kaikkea elämiseen tarpeellista, mut en ikinä osannut arvostaa esim suomen koulutusta, suomalaisten kasvatustapaa, kulttuuria tai suomenkieltä. Rakastan sitä, kun aussit kysyy eikö ollakin maailman viisaimpia ihmisiä, ja eikö meillä ookkin maailman parhain koulutus. Vastaustahan en siihen oikeesti tiiä, mut vastaan vaa hymyillen kyllä. Rakastan myös sitä miten voin kertoo millanen mieän luonto on, kuinka rennommat rajat meillä on koulussa, ja sitä miten oikeesti oon täällä ollessani tajunnut miten onnellinen oon kun oon syntynyt suomeen.

Arvomaailma on siis muuttunut todella paljon niin kotimaan kuin perheen ja ystävien suhteen.
Miulla on aina ollut hyvät välit perheen kanssa, mut voin sanoa et ennen tänne tuloa olin sillä ajatuksella, et heti 18 vuotiaana muutan pois äitin nurkista. Nyt tälleen rehellisesti sanottuna, en vois olla onnellisempi siitä, et nään kohta oman perheen, pääsen asumaan omaan kotiin ja oikeesti näyttämään miten paljon niitä arvostan. Sama homma pätee kavereihin! Draamalta ei tietenkään olla voitu välttyä täälläkään ollessa, mut koska tää vuosi on opettanut miuta niin paljon, tuun kotiin ihan eriasenteella. Haluun alottaa kaikki ihan puhtaalta pöydältä, enkä palata siihen samaan vanhaan. Tottakai vaihdon aikana näkee ketkä oikeesti niitä ystäviä on, kenen kanssa välit hiertyy ja kannattaako oikeesti antaa vaan olla vai yrittää pitää samaa suhdetta yllä. Voin sanoa, et jos oot vaihtari niin oikeesti elä sitä elämää siellä missä se sillä hetkellä on äläkä mieti miten sit suomessa käy, koska sen näkee vasta sitten kun sinne palaa. Asioilla on muutenkin tapana järjestyä joten no worries, tälleen aussisti sanottuna haha.

Oon tän vuoden aikana käynyt niin paljon ylä ja alamäkiä, on oikeesti ollut huonoja päiviä ja sellaisia, missä voimat on vähissä ja ei auta muu kuin toivoa, et huomenna ois parempi päivä.
Vaihtovuosi ei todellakaan oo ollut ruusuilla tanssimista, vaikka kovin se semmoiselta aina muiden silmissä vaikuttaa. Toivoin kovasti, et oisin saanu hostperheen, jossa miulla olisi sisaruksia. Toivoin kauheesti harrastusmahdollisuuksia ja kavereiden kanssa hengailuja yömyöhään. Sain perheen, jossa oon ainut lapsi joten yksin on aikaa tullut vietettyä. Tilannetta ois varmasti helpottanut, jos miulla ois hostperheen kanssa vaikka niitä samanlaisia harrastuksia, puheen aiheita tai arvoja, mut näin ei kuitenkaan oo. Huoneeseen on tullut lukittauduttua moniakin kertoja, kun hermot on meinannut pettää ja on tosi vaikeeta asua sellaisten ihmisten kanssa, jotka on oikeesti todella erilaisia. Tottakai tääkin kokemus on vaan opettanut, ja miusta tuntuu et tää oli vaan tarkotettu näin.

Atm oon maailman onnellisin ja surullisin. Oon kiitollinen miun vanhemmille siitä, et oon saanu näin suuren mahollisuuden. Tää oli se paikka, missä oikeesti kasvoin aikuisemmaks, opin elämään yksin, selviytymään ja arvostamaan. Kaikki tavotteet mitä miulla ennen vaihtoon lähtöä oli, on nyt toteutettu. Tietenkään se, että vaan lähtee toiselle puolelle maapalloa ei tee siun unelmista/tavoitteista totta, se on vaan helpompi askel siihen. Työtä se vaati, ainakin miun kohdalla.

Kiirettä pitää, on jäähyväisiä, itkuja, viimosia dinnereitä ja hetkiä, mut pakko vaan nauttia täysillä ennen kuin kone nousee kohti suomea!!

Meri