Ajattelin tulla kertomaan vähän tän hetken fiiliksistä, koska niistä on varmasti parasta kertoa kun ne on sillä hetkellä mielessä. Oon tällä hetkellä viettämässä viimosta iltaa täällä soft landing campilla, tosin yksin omassa huoneessa. Muut vaihtarit on menny pelaamaan korttia tai tekemään muuta vastaavaa, mut ite ajattelin tarvita nyt sen oman pienen ajan jotta voin koota kaikki ajatukset ja pohtia niitä.
Tällä hetkellä tuntuu, et oon astunu mukavuusalueeni yli, oon ihan yksin suuressa maassa eikä kukaan oo täällä halaamassa, kun tarvitsen tukea. Tottakai oon tutustunut ja saanut kavereita muista vaihtareista, jotka täällä miunkanssa leiriä viettää, mut, eise kuitenkaan oo se mitä haen takaa. Koko leirin ajan siitä lähtien, kun kone nousi helsinkivantaan kentältä on itkettänyt ja tuntunut pahalta. On sellainen olo, etten pärjää täällä ja ois vain parasta lähteä kotiin. Enkku tökkii ihan sairaasti välillä, joka taas pistää mielen maahan. Tiiän, että miun englanninkielen taito on parantumassa ajan myötä, ja muutenkin asiat ovat menossa parempaan päin, mutta siihen menee se oma aikansa jotta miun mukavuusalue taas kasvaa. Eniten kuitenkin ikävä poikaystävää, kavereita ja perhettä saa kyyneleet nousemaan silmiin hetkeksi. Nään kyseiset ihmiset oikeesti vasta enskesänä, mikä tuntuu tosi hullulta.
Lennän huomenna tosiaan Melbourneen, missä miun hostfamily on vastassa. Jännitys on tällähetkellä aika suuri, mut pakko vaan mennä eteenpäin. Kunhan oon asettunut aloilleni perheessä tuun kertomaan miun matkasta ausseihin ja tästä kyseisestä soft landing campista!
Meri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti