PINNAN ALLE

Oon monesti jakanut tänne bloginpuolelle miun ajatuksia ja fiiliksiä, oon kertonut koti-ikävästä ja kulttuurishokista ja nyt kun miulla on vaan noin 3 kuukautta jälellä, aattelin et ois aika taas sukeltaa oikeesti sinne pinnan alle ja kertoa miten miulla oikeesti menee. Tykkään ite hirveesti lukee samankaltaisia tekstejä, koska ne aina muistuttaa miten vaihtarinaolo ei oo pelkkää ruusuilla tanssimista ja oikeesti kaikilla muillakin on niitä samankaltaisia fiiliksiä, vaikka ne kaikki ei siitä niin suoraan kerro (toisin ku minä).

Viime fiiliksiä tekstissä kirjoitin miten uusiin porukoihin on hankala mennä mukaan ja joskus olo on vähän yksinäinen, mut nyt asia on kääntynyt ihan päälaelleen. Oon saanut niin paljon ystäviä, ne oikeesti välittää ja oon vaan niin onnellinen, kun ne on miun elämässä. Joka kerta kun ees mietin hyvästejä meinaa kyynel vierähtää miun poskelle.
Oon aina ollut tosi sosiaalinen ihminen, mut kieltämättä oli se aluksi hankalaa saada hyviä kavereita. En uskaltanut kauheesti puhua kellekkään (mikä johtu tod.näköisesti miun ujoudesta käyttää englantia) ja miun jokapäivänen motto olivaan et, huominen on parempipäivä. Puolenvuoden vaihtokokemuksen jälkeen heitän jätkien kanssa läppää luokassa ja väitän joskus jopa opettajille vastaan, kun aussit on niin tietämättömiä muusta maailmasta (eioo siis tarkotus vaikuttaa kunnon elämänkoululaiselta, vaan pointtina on se, et miun suomiujous on kadonnut ku tuhka tuuleen) Miun fiilis koulunkäyntiinki muuttui heti kun miun englanti parani ja nyt puhun sitä ongelmitta (aksentista en tosiaan oo päässyt vielä eroon, mut se onkin vaan rikkaus omistaa aksentti jota kaikki rakastaa).

Kaverit, sosiaalinenelämä ja englanti on siis kaikki tälllä hetkellä paremmin kuin hyvin ja se puheenaihe voidaan nyt jättää taakse.

Jos sukelletaan vielä syvemmälle, niin voisin kertoa miun elämästä toisessa perheessä, Cranbournesta ja ite australialaisesta koulusta, koska ne on varmaan tällä hetkellä ainoot "ongelmat täällä".
Sijotuin hyvään hostperheeseen, ja nähdessäni kuvan hostmomista ja dadista ei synnyttänyt miulle mitään epäilyksiä, ajattelin vaan et ok perhe tuun sopeutumaan hyvin ja tulee olemaan helppoa, mut eipä se aina ihan helppoa oo ollut. Toisten elämäntapoihin ja tottumuksiin oli oikeesti tosi vaikee sopeutua. Ekoina kuukausina en ees tajunnut sitä miten erilaisia nää on verrattuna omaan perheeseen, mut kai sitä olivaan niin innoissaan ja hämillään kaikesta uudesta ettei tajunnut sen ees olevan "ongelma" parin kk päästä. En tiiä miten ihmeessä voisin selittää tänne tarkemmin etten vaan mee yksityisyysrajan yli, mut nyt vikoina kuukausina alkaa sitä joskus hermot mennä ja ootan oikeesti innolla miten pääsen taas omaan kotiin.
Oon kuitenkin saanut pienistä epäkohdista huolimatta hyvän sijotuksen hyvään perheeseen, mikä vie miuta paikkoihin ja oikeesti tykkää miusta. Arvostan niitä tosipaljon, vaikka omaa äitiä onkin ikävä..

Jos jollekkin on vielä epäselvää niin asun Melbournessa, esikaupunki alueella Cranbournessa. Keskustaan on suht lyhytmatka ja se on oikeesti tosi siisti mesta hengata, shoppailla ja kattoa nähtävyyksiä, mut sit kun haluun tulla ilta-aikaan junalla takaisin Cranbourneen, pitää miun ollakin varuillaan. Kävely kotiin on ehdottomasti kielletty kaikilta lapsilta, jotkut eisaa ottaa ees bussia vaikka oiskin vielä valosaa.. Tän kaupungin historia eioo myöskään mitenkään kauheen positiivinen huumeiden ja alkoholikäyttäjien takia, jonka takia ihmiset yrittää nyt rakentaa uudempaa ja "parempaa" asutusaluetta, jotta tää paikka sais sen maineensa takaisin.
Tää fakta tästä kaupungista paljastu miulle vasta muutaman kuukauden jälkeen täällä asuttuani, ja oon välillä oikeesti vähän miettinyt, et miks tämmöseen paikkaan halutaan ees ottaa vaihtari, kun kaikki paikalliset haukkuu jopa Cranbournen high schoolit paskoiksi kriminaalikouluiksi. Koulu jota ite kuitenkin käyn on tän alueen paraskoulu, mikä siis tarkoittaa pelkkiä sääntöjä ja voitte vaan kuvitella miltä se tuntuu, kun oot tottunut elämään, liikkumaan ja opiskelemaan itsenäisesti Suomessa..

Moni vaihtari sano, et jos pärjäät suomilukiossa oot luonnonlahjakkuus ausseissa. Oon myös kuullut miten jenkeissä ois vaan pelkkiä monivalinta tehtäviä ja näiden huhujen perusteella aattelin tän koulunkäynnin olevan vaan lastenleikkiä. Oli se aluksi, mut nyt year 11 opiskelen sanastoa jota ei olla miulle opetettu vielä ees suomessa, feilaan testit koska miun päähän ei tosta noin vaan mee luut solut ja lakitieto sanastost ja vaikka kuinka sanon, et yritän parhaani ja en pysty samaan kuin muut eise opettajille riitä. Mieltä kuitenkin helpottaa, kun kaverit pitää miuta maailman viisaimpana ihmisenä ja kysyy miten ihmeessä teen normaalienkkua ja pystyn opiskelemaan samat jutut, kun nekään ei ees tajua. Niinpä, hyvä kysymys.
Koko koulu on muutenkin täynnä sääntöjä. Vessaan, tai kaapille eisaa mennä ilman lupalappua, eisaa laittaa vääriä sukkia tai jos et tee kotiläksyä joudut jälki-istuntoon. Lävistykset ja kynsilakat on kaikki kielletty ja joskus jopa koulumekon lyhyydestä huomautetaan. Aussien schooluniform on todella parempi kuin ite koulutus.

Mutta. Eioo miulla kauaa jälellä ja onneksi tämmösten epäkohtien takia oppii vaan arvostamaan sitä mitä meillä Suomessa on. Tarkotus oli vaihtovuoden aikana oppia englantia, kasvaa itsenäistyä ja oppia arvostamaan omaa kotimaata ja kaikki on ainakin tähän mennessä jo tehty jippii!
Tulee olemaan vaikeeta jättää tää paikka, mut tuun onnellisena takaisin kotiin joten see ya soon x

Meri